Sitä saa mitä tilaa!

Takku on ollut meillä nyt neljä viikkoa ja tasan tarkkaan on ainakin käynyt selväksi se, että sitä saatiin mitä tilattiin. Halusin toimeliaan pennun ja semmoinen meillä nyt täällä kotona on. Joku saattaa nyt kysyä että oisko ehkä se pentueen toiseksi touhukkainkin riittänyt? Ehkä, mutta eipähän ainakaan ole toimetonta hetkeä pitkään aikaan tulossa. Moni asia saa ihan uuden ulottuvuuden, mitä ei oikeastaan olisi voinut edes hyvällä mielikuvituksella kuvitellakaan. Siivouspäivät ovat hivenen haasteellisia ja aikaavieviä. Imurointi suulakkeessa roikkuvan pennun kanssa on mielenkiintoista. Luutuaminen sujuu niin että joka ikisen luudun heilautuksen jälkeen joko irrotat termiitin luutusta tai juokset luudun perässä kun se on varastettu siitä varresta. Jos saat luudun kiinni ja kiinnität sitä takaisin varteen, on sillä aikaa luutuusämpärissä likoamassa pieni harmaa parran alku. Mattoja puistellessa tulee suoritettua samalla pienimuotoista kuntoilua. Aina kun mattoa heilautat niin jostakin kulmasta heilahtaa lentävä snautseri. Pölyjen pyyhkiminen on kaikkein helpointa jos et erehdy pyyhkimään kovin matalia tasoja. Pyykit pitää ripustaa kuivumaan niin ettei yksikään lahje tai pyyhkeen kulma roiku alle metrin korkeudella maasta. Astianpesukonetta päälle laittaessa on aina tarkistettava ettei se ole täytetty snautserilla. Mutta ei pidä valittaa. Nyt on kerrankin joku osallistumassa miltei yli-innokkaasti siivousprojektiin, tähän asti on saanut aika yksikseen siivoilla. Kukkapenkitkin meillä on mennyt ihan uusiin kuosiin. Yhden penkit jokikinen kukkamukula taitaa olla nyt ylöskaivettu ja äiskälle iloisesti häntä keikkuen kiikutettu.

Takulle ei ostettu mitään semmoista koirankoppaa tai muuta erillistä petiä. En tiedä olisiko pitänyt, sillä se on ihan itse tehnyt sellaisen keittiön lehtienkeräyskorista. Se makaa siellä lehtipinon päällä ja samalla vähän repii lehtiä tahi järsii niitä korin laitoja. Ja varmuuden vuoksi se saattaa sielä korista syödäkin niin että takajalat varmistavat ettei kukaan nappaa uutta petiä sillä aikaa pois. Kekseliäs on koiranpentu, sen voi kyllä todeta.

Nyt on palattu arkeen, loma on loppu ja työt taas kutsuvat arkisin. Onneksi Jyrkillä on ollut paljon vapaapäiviä ja muutamana päivänä mummu on käynyt hakemassa kakaran päivähoitoon. Muuten on sitten ollut lapsilla sen verran lyhyitä koulupäiviä että on selvitty hienosti muutaman tunnin yksinololla. Hyvin on toistaiseksi mennyt nämä yksinolohetketkin. Luulen että suurimman osan ajastaan Takku on nukkunut koska mitään tuhoja se ei ole näinä hetkinä tehnyt. Hetken se vinkuu oven takana, mutta ilmeisesti sitten pian rauhoittuu nukkumaan. Kesän aikana treenataan tätä asiaa sitten lisää, jotta syksyllä lomien jälkeen töihin ja kouluihin paluut onnistuu.

Kovasti me ollaan yritetty töitä tehdä Takun sosiaalistamisen suhteen. Joka päivä ollaan yritetty johonkin keretä ja täytyy kyllä sanoa että empä muista milloin viimeksi olisi elämä näin kiireistä ollut. Toivottavasti tämä touhu joskus aikanaan palkitaan ja Takku on kokenut maailmanmatkaaja. Autoilu sujuu jo aika mukavasti, toki nyt ei olla kovin pitkiä matkoja päästy tekemään. Remmissä kävely sujuu miten sujuu; yleensä taluttajia on kaksi, Takku itse ja sitten joku siellä remmin toisessa päässä. Yksi hihna on jo pureskeltu poikki ja se on jouduttu ompelemaan uusiin kuosiin. Lauantaisin me käydään Mustissa ja Mirrissä puntarilla ja nyt lauantaina 12 viikon iässä lukemat näytti 6,3 kiloa. Vähän oli painossa tullut takapakkia, ilmeisesti jalat on sitten venyneet sitä tahtia että maha ei pysy perässä. Korkeutta ei olla mitattu, mutta seuraavaksi pitäisi vertailun vuoksi tarkistaa sekin.

Torstaina käytiin ensimmäisillä rokotuksilla. Eläinlääkärille mentiin häntä viuhtoen ja kovasti teki tiukkaa odottaa omaa vuoroaan niin ettei ketään kaveria päässyt haukkaamaan karvoista. Itse rokotusta se ei huomannutkaan, mutta eläinlääkärin tutkintayrityksen oli jotakin aivan kamalaa. Stetoskoopin alta piti yrittää vimmatusti kivuta äiskä syliin, eikä pieni koira mitenkään ymmärtänyt miksi setän piti piippailla korvan juuressa kummallisella laitteella. Tässä siis meille harjoituksen paikka, pöytäkäyttäytymistä ja tutkimuksiin suopumista.

Kavereita ollaan yritetty treffata niin paljon kun on ollut leikkiseuraa tarjolla. Jossun corgeista onneksi on aina joku valmis pieneen juoksumatsiin ja pieneen laumaankin ollaan sujahdettu ihan mukavasti. Viime viikonloppuna käytiin Jossun kanssa meren rannalla koiria leikityttämässä ja se se vasta hauskaa olikin. Vesi oli rannassa ihmeen lämmintä ja koirat kahlailivat rantavesissä.

Paitsi Takku, joka otti ja loiskautti suoraan jordaniaan ilman minkäänlaista harkintaa. Hetken jo mietittiin mitä tehdään, mutta hienosti se uiden teki kaarroksen ja rantautui ihan itsekseen.

No kävi siellä uimassa sitten myös muut, mutta sille reissulle eivät saaneet enään Takkua mukaan. Uintireissun jälkeen piti mielensä pahoittajan hetken näytellä Havukka-ahon ajattelijaa ja tuijotella tuonne ulapalle, että mikäs hitsi se pienen koiran nappasi…

Snautserit leikkii snautserien leikkejä ja sen näki niin hyvin nyt lauantaina kun käytiin Takun kanssa juoksuttamassa Tiinan kääpiösnautsereita. Äiti Siri ja lapsensa Paula ja Miikka tarjosivat hyvää viihdykettä Takulle pienen painimatsin lomassa. Kyllä pentu nautti kun sai painaa parta suorana toisten perässä ja suorittaa väijymistaktiikalla hienoja hyökkäyksiä toisten kimppuun. Kiitos vaan seurasta näillekin kamuille.

On meillä muitakin koirakavereita, mahottoman hyviä sellaisia. Toivottavasti ne kaikki pysyykin meijän kavereina sitten kun me ollaan isojakin, tai Takku ainakin.

Päästiin me suorittamaan tässä viikolla vähän vaativampaakin tehtävää kun törmättiin Jossun ja Marskin kanssa ulkoillessa ryöstösaaliiseenkin. Siinä me sitten poliisien pyynnöstä istuttiin kannon nokassa ja vartioitiin saalista virkavallan saapumiseen asti. En tiiä kuinka uskottavia me oltiin, kaksi naista ja maastomakkaramallinen corgi ja pullosutiparta snautseri, mutta ei se ryöstäjä tohtinu saaliilleen tulla. Hankittiin me sitten kyllä vähän lisävahvistusta kun alkoi jo itseäkin oma uskottavuutemme epäilyttämään. Mutta Takku se oli hurjan rohkea. Poliisimiesten tullessa paikalle se hyökkäsi mitään kyselemättä etulinjassa tulleen poliisin lahkeeseen kiinni. Onkohan siinä sittenkin ainesta ihan palveluskoiraksi asti?

Ollaan me puuhasteltu sitten ihan arkisiakin juttuja. Harjoiteltu istumista, tassun antoa, maahan menoa ja tietysti vähän näyttelypönötystäkin. Pikku hiljaa opiskellaan uusia juttuja ja tutustutaan uusiin paikkoihin.

Kyllä se niin on että aika taitaa kullata muistot. Minä väittäisin että ei Nappi silloin aikanaan ihan näin touhukas ollut, mutta kasvattaja nauraa minulle että niin ne pentuajat vaan unohtuvat. Tiedä sitten mutta Takku on kyllä lisänimet saksalainen terroristi tai saksalainen aktivisti ihan täysin ansainnut. Joskun mietin että voinko koskaan Napin jälkeen ottaa toista koiraa, voiko kukaan koskaan tulla täyttämään sen jättämiä saappaita. Ajattelin että ei voi tulla toista yhtä rakasta koiraa. Mutta voi. Sen on Takku näitten muutamien viikojen aikana jo opettanut. Siitä löytää monta tuttua asiaa, jopa niin että joskus epäilee kumpi koira siellä polvitaipeissa oikein tuhiseekaan. Mutta se on myös ihan omanlaisensa, täysin valloittava persoona joka kyllä ottaa oman tilansa ihan tahtomattaankin. On se vaan niin mainio pakkaus.

Yksi päivä tuossa tuota koiraa katsellessa mietin, että miten ikinä pystyisi koirattomalle ihmiselle selittämään kuinka rakkaita nuo koirat omistajilleen onkaan. Vaikka meilläkin on koko perhe naama ruvella ja kädet mustelmilla pienten naskalien jäljiltä, niin aivan tavattoman rakas kaikille tuo pikku otus on. Sen ei tarvitse kuin vähän katsoa viattomalla naamallaan meitä niin kaikki sen tuhotyöt ja terroristi-iskut on kertalaakista anteeksi annettuja. Voiko kukaan muka vastustaa tätä ilmettä?

Laitetaan nyt näytille nämä pönötyskuvatkin:

Takku 11 vko
Kuva: Johanna Flinck

Takku 12 vko
kuva: Ida Tiittanen

Osaa se toki riiviökin olla…

Takku – tavallinen snautserivauva vaiko jotakin aivan erityistä?

Neljätoista vuotta siinä meni. Elämää ilman koiraa. Jossakin taustalla se hiljalleen kuitenkin muhi, ajatus siitä että voisiko meille kuitenkin joskus vielä tulla oma karvakuono? Asia nousi usein esille, mutta jäi hautumaan sinne jonnekin. Talvella tuossa pitkillä lenkeillä taapertaessamme se kuitenkin aina vain uudelleen nousi puheeksi, meillekö koira? Mitäpä jos kuitenkin, niin millainen koira? Jos perheessä on neljä jäsentä niin mielipiteitä mahdollisista koiraroduista on silloin vähintäänkin se neljä, tietenkin. Skaala oli suunnilleen saksanpaimenkoirasta mopsiin, dobermannikin mainittiin. Valitettavasti asia oli vain niin että minä en voinut kuvitella meille mitään muuta koiraa kuin snautseria ja se aiheutti kyllä kovasti vääntöä tähän koiranhankintaan. Yritin kyllä jollakin tasolla kuvitella itseäni kultaisennoutajan tai saksanpaimenkoiran omistajana, mutta ei, ei onnistunut. Koska tämä asia oli minulle niin tärkeä, muu perhe ehkä katsoi viisaammaksi antaa periksi. Taisivat todeta että mielestäni jollei se ole snautseri, niin ei sitten mitään. Keskustelua jouduttiin vielä käymään kokoluokasta, suursnautseri olisi ollut yhden suosikki, kääpiö toisen. Minulle se on keskikokoinen ja piste. Onneksi Raili lupasi keitellä meille kahvit kotonaan ja esitellä muullekin perheelle keskikokoisia partasuteja jotta tuo rotuvalinta saataisiin tehtyä jonkinmoisessa sovussa.

Eräs lauantai-aamu me sitten ajeltiin Kärkkäiselle tutustumaan karvakorviin. Raililla oli kotona keskikokoinen Ode ja sen vuoden ikäinen poika Rafu hoidossa. Lisäksi tietenkin oli Railin omat kääpiösnautserit. Rafu edusti lapsekkaalla käytöksellään innokasta ja rasavilliä urosta ja Ode aikuisella tyyneydellään sitten sitä narttumallia. Niin vain kävi että tuon reissun jälkeen ei enää tarvinnut kiistellä rodusta, kaikille se loppujen lopuksi kelpasi.

Olen toki tässä vuosien saatossa koirattomanakin seurannut koiraelämää ja tietysti myös oman rotuni tilannetta sekä näyttelyissä harvakseltaan että rotukerhon jäsenenä lehtien sivuilta. Ja nykyäänhän tämä internetti mahdollistaa ihan maailmanlaajuisestikin rodun kehityksessä mukana pysymisen, mikä minusta on ihan valtavan hieno asia. Muistaakseni siitä on kolme-neljä vuotta aikaa kun eräässä näyttelyssä kehänlaidalla snautsereita seuratessani mietin, että jos silloin olisi ollut mahdollista koira ottaa, en enää olisi tiennyt mistä sen ottaisin. Rotu oli minusta mennyt takapakkia siitä mitä se oli aiemmin ollut. Nartuista oli tullut kovin pieniä ja vaatimattoman näköisiä, eikä ainoastaan ulkonäöltään vaan erityisesti myös luonteiltaan. Uroksistakaan ei oikein enää tuntunut huokuvan sitä mieletöntä itsevarmuutta ja oikeaa snautserin olemusta mikä minusta pitäisi näkyä kirkolta kotiin. Lisäksi värit olivat kovin epätasaisia ja karvat pehmeitä varsinkin raajoissa. Nämä mietteet jäivät vuosiksi tuonne takaraivoon. Toki tapasin kivojakin snautsereita, varmastin suurimmaksi osaksikin, mutta kummasti se silti mietitytti.

Siinä vaiheessa kun Railille soitin olin autuaan tietämätön kenenkään kasvattajan pentusuunnitelmista. Ajattelin että olisi turvallista mennä koiria katsomaan sellaiseen paikkaan mihin ei ole pentuja tulossakaan. Railille soitin siksi, että tiesin siellä asuvan minun snautserin näköisiä koiria. Minä haaveilin isokokoisesta ja vahvasta nartusta, jolla on karkea karva ja kaunis pää. Mutta ennenkaikkea halusin että sillä koiralla on korvien väli kunnossa. Meidän perhe ei tarvitse arkaa, ylenmäärin pidättyvää koiraa joka pelkää omaa varjoaankin. Minä haaveilin itsevarmasta ja aktiivisesta kaverista jonka kanssa elämä olisi ongelmatonta myös kodin ulkopuolella. Ajatus oli muuten loistava, paitsi että…

…Railin oma narttu Mihan Värisuora eli Risu oli astutettu ja juuri ultrattu kantavaksi. Risu on narttu minun makuuni, iso ja näyttävä, mittasuhteiltaan erittäin kaunis ja omaa kivan reippaan luonteen. Risulla on kaunis pää ja se liikkuu hienosti. Lisäksi Risulla on ollut kahdet aiemmat pennut joista varsinkin edellisestä pentueesta löytyy tosi kivoja nuoria snautsereita. Isäksi tuolle pentueelle oli valikoitunut nuori, vähän yli vuoden ikäinen uros Latviasta, nimeltään Dinamunde Valsingam Rock. Se on hienosta pentueesta itse ja sillä on upea karva, hienot hampaat ja leuka. Se on vielä kesken kehityksen itsekin joten se vankistuu tietysti vielä, mutta nyt jo sillä on upea snautserin ryhti. Olen aina vannonut että en ota koskaan kuvaamattoman koiran pentua, mutta nyt jouduin puntaroimaan asiaa uudelleen. Snautsereilta ei vaadita ulkomaisten urosten lonkkakuvaamista ja uros oli toki niin nuorikin että ei ole kuvattu vielä senkään vuoksi. Jostakin on kuitenkin aina tingittävä, ja tämä oli nyt se asia minulle. Loppujen lopuksi kun aloin asiaa miettimään niin mistä muualta minä olisin oikeastaan voinut pentua kuvitella ottavani kuin Mihalasta, en lopputuleman oikeasti mistään. Jos se ensimmäinen koira tuli sieltä ja se oli liki täydellinen minulle niin kuka muu tekisi parempaa?

Lainaan nyt netin syövereistä tähän kuvan Takun emästä Risusta ja isästä Rockista.

Saimille soittaessani tajusin kuinka vähän oli oikeastaan näinä kymmeninä vuosina muuttunut. Oli kuin olisi kotiin soittanut. Saimi totesikin että aika monta vuotta piti odottaa että soittaisin, mutta soitinpahan kuitenkin. Risulla oli ultrassa nähty viisi pentua ja pennunodottajia oli muitakin. Varsinkin nartuille oli kysyntää ja narttua mekin lähdettiin odottamaan. Jokainen omaa pentuaan odottava tietää millaista aikaa se on, ei sitä voi kuvailla millään sanoilla. Vaikka Raili piti aivan mahtavasti minua tilanteen tasalla pitkin matkaa, oli se silti kamalaa odottaa miten kävisi. Lopulta Risu synnytti neljä pentua, jotka kuin ihmeen kaupalla olivat kaikki narttuja. Ikävää tietysti niille urosta odottaneille, mutta meille aivan täydellistä. Niin meille sitten syntyi 7.3. koiranpentu.

Pentue oli äärimmäisen tasainen, tuosta pentueesta olisi voinut ottaa minkä pennun tahansa eikä varmasti olisi tarvinnut katua. Pentujen ollessa viisi ja puoliviikkoisia me Railin kanssa monien vaiheiden kautta ajeltiin Porvooseen niitä katsomaan. Pentuja pyöriteltiin siinä ees sun taas, seisotettiin ja siistittiin tai muuten vaan palluteltiin. Aikansa kun pentuja paijaa, kyllä niistä joku suosikiksi nousee. Minä ihastuin kokoajan touhuavaan tyttöön joka oli etunenässä menossa tutkimaan paikkoja eikä olisi malttanut millään olla hetkeäkään paikallaan. Se haki myös kovasti ihmisläheisyyttä, hakeutui jalkoihin nukkumaan tai muuten vain syliin rapsuteltavaksi. Jotenkin se vain oli niin minun pentu. Tiesin että se pentu oli ulkonäöltään ihan lupaavan oloinen ja tuosta pentueestahan oli jäämässä kasvattajille itselleen myös sijoituspentu. Ajattelin että jos he haluavat tuon pennun sijoitukseen jättää niin se on ihan ymmärrettävää ja silloin minulle valikoituu joku muu pentu. Lupaavia ne olivat muutkin pennut ja aivan varmasti päivästä kiinni mikä milloinkin oli niin sanotusti paras. Tuskin niistä sitä parhainta loppusissaan koskaan kukaan edes löysi, niin tasaisia olivat. Saimi kuitenkin lupasi että minulle tuon pennun möisi, jos sen kerran haluaisin ja niin se pentu sitten tuli valittua. Meni syteen tai saveen niin omapahan oli valintani 🙂

Pennut 5 ½ viikkoa:

Vappupäivänä me sitten ajeltiin koko perheellä Porvooseen pentua hakemaan. Pennulle oli annettu nimeksi Mihan Isotakiainen, mutta lempinimestä ei hakuaamuna ollut vielä tietoakaan. Mutta siellä se Takku meitä istui odottamassa. Mihalan portista päästyämme se juoksi uteliaana katsomaan ketäs sieltä tuli. En tiedä mitä se mahtoi ajatella mutta minä tiesin että sieltä se tuli, meidän aarre. Paperit siinä kahvitellessa kirjoiteltiin ja niin meistä tuli virallisesti koiranomistajia. Kuvailtiin vielä vähän pentuja pihalla ja saatiin Saimin viimeiset evästykset ennen kotimatkaa. Se matka olikin pitkä ja varmasti pentu oli aivan ihmeissään. Hetken se itki ja vinkui ikäväänsä kun joutui eroon emästään ja sisaruksistaan, mutta sitten asettui nukkumaan loppumatkaksi. Parin pysähdyksen taktiikalla päästiin illaksi kotiin.

Pennut 8 viikkoa:

Siitä se sitten alkoi, meidän yhteinen matka Takun kanssa. Pari viikkoa tässä on nyt tutusteltu uuteen kotiin ja ympäristöön. Tuo pieni koiranpentu on kietonut koko sakin pikkutassunsa ympärille eikä varmasti kennelläkään ole enää epäselvää että pitikö suuri tämän partasudin tänne muuttaa. Se on vain niin kertakaikkisen ihana että ei sitä voi sanoin kuvata. Tuossa se jaloissa nukkuu ja tuhisee, haluaa olla aina siellä missä muutkin. Onhan se upottanut pienet hampaansa ihan joka paikkaan, varmasti ei ole yhtään kaapinkulmaa säästynyt pieneltä maistamiselta. Kengät kulkeutuu joka kerran matkaan ovesta kulkiessa ja kädet on kyllä sen näköiset että niihin on pieni vaaniva koiranalku päässyt hyökkäämään. Mutta ei sitä voi hymyilemättä katsoa ja se saa anteeksi kaikki pahat tekonsa samoin tein. Tuleehan se tuhoamaan tämän huushollin mutta se on koiranpennun oikeus.

Ollaan me opeteltu paljon asioita tässä äitiyslomaviikojen aikana. Me ollaan käyty koirakaupassa useampaan kertaan. Ollaan ajeltu päivittäin autolla joko pitempiä tai ihan vain lyhyitäkin matkoja. Ollaan käyty Härkätorin puistossa katsomassa ihmisiä ja kävelty kävelykatua ihmettelemässä. Ollaan käyty Prisman parkkipaikalla tutustumassa ostoskärryjen kolinaan ja matkahuollossa pakettiviidakkoon. Ollaan käyty puutarhalla ostamassa kukkia ja ollaan käyty mummulassa kahvilla. Me ollaan käyty pentutreffeillä katselemassa muita pentuja ja ollaan treffattu aikuisia koiriakin. Tiistaina me ajeltiin Railille näytille ja Takku pääsi painimaan Yrtti-käppänän kanssa Railin matot rullalle. Samalla Raili vähän siistasi pentua ja antoi vinkkejä trimmivälineiden hankintaan. Mitäs me muuta ollaan tehty, ainakin opeteltu vähän yksin oloakin. Ensi viikollahan minun on pakko lähteä töihin ja Takun on opeteltava olemaan yksinkin. Aluksi joudutaan varmasti turvautumaan mummulan apuun ettei päivät venyisin liian pitkiksi yksi olla pienelle pennulle.

Kuva: Johanna Flinck

Kuva: Johanna Flinck

Kuva: Johanna Flinck

Takku painoi 9 viikon iässä 6,3 kg. En tiedä onko se vähän vai paljon kun ei ole vertailukohtaa, mutta laitan sen tähän ylös vähän niin kuin muistiksi. Mitä meidän Takusta sitten tulee? Siitä tulee ihan takuuvarmasti rakastettu perheenjäsen. Siitä tulee mitä luultavimmatusti kaikkien lellimä sohvavahti ja arjessua mukana pyörivä kakara. Jos siitä tulee rodunomainen ulkomuodoltaan, se käy näyttelyissä harrastusmielessä. Se tutustuu varmasti agility-esteisiin ja harrastaa kotikutoisesti tottelevaisuutta ainakin. Jos se innostuu jostakin muusta, sitten sen kanssa harrastetaan sitäkin. Mitään kilpatykkiä siitä ei tarvitse tulla mihinkään lajiin, riittää että siitä saa reippaan lenkkikaverin ja se on valmis lähtemään mukaan sinne minne mekin.

Yritän päivittää tätä blogia edes harvakseltaan jotta muistiin jäisi Takun kasvaminen pienestä pulloharjasta isoksi hienoksi snautseritytöksi. Aluksi tämä tekninen puoli tökkii, joten blogi muokkaantuu sitten ajan myötä, jostakinhan se on aloitettava. Jos jotakin muutakin kiinostaa seurata Takun elämää niin täältähän sitä voi lueskella. Ja Takku ottaa kyllä mielellään vieraita vastaan jos joku haluaa tulla rapsuttamaan astikin.

Moikka maailma!

This is your very first post. Click the Edit link to modify or delete it, or start a new post. If you like, use this post to tell readers why you started this blog and what you plan to do with it.

Happy blogging!